MAALAISTYTÖN TARINA

Oli kerran maalaistyttö tyttö joka oli rakastunut poikaan, mutta tyttö näki häntä harvoin. Hän muisteli yhteisiä hetkiä, heidän tarinaansa alusta loppuun.                                                                                       

       He olivat tavanneet vuosi sitten, työn ollessa iltalenkillä. Tyttö oli kävellyt napit korvilla lumisateessa kun poika oli tullut vastaan ja pyyhkinyt tytön nenänpäästä lumihiutaleen pois sanoen: ''olet kauniimpi minun silmissä kuin kukaan muu.'' Tyttö oli hämmentynyt, mutta sai sanottua kiitos. Hämmentyneenä ja hymy huulilla hän heitti lumen kasteleman pipon kuivamaan ja riisui lenkkivaatteet päästessään kotiin.  

     ''Olen hämilläni siitä, mitä tänään tapahtui lenkillä. Yksi poika sanoi minun olevan kauniimpi kuin kukaan muu hänen silmissään, voiko hän puhua totta? Hänellä oli ihanan ruskeat nappisilmät, mutta enempää en nähnyt. Haluaisin tavata hänet uudelleen, jotta näkisin minkälainen hän on. Olen ihmeissäni, miten hän uskalsi tehdä noin vaikken ole nähnyt häntä missään. Enkö vain muista häntä vaikka olisimme nähneet? Hänen pähkinäiset silmät jäivät päähäni ja sinä iltana nukahdin hymyillen.'' tyttö luki vuosi sitten kirjoitettua päiväkirjamerkintäänsä. Hänet täytti onnellisuus ja ilo kaikesta tapahtuneesta. Olenko tehnyt jotain ansaitakseni tämän onnen? '' 

Olin tavannut pojan sattumalta kävellessäni keskustassa ja hän oli pysähtynyt juttelemaan ensimmäistä kertaa. -Moi, hän sanoi hieman virnistäen. Hei, oletko sinä se lenkillä vastaantullut ''mysteerijätkä'', vastasin. - Kyllä, juuri hän. Olen nähnyt sinut muutaman kerran sattumalta ja en ole voinut olla huomaamatta sinun ihanaa, pirteää olemusta ja kauneutta. Haluaisin tutustua sinuun, hän jatkoi keskustelua. 

Olen ihan hämilläni sinun sanoista enkä tiiä mitä pitäisi sanoa; onnistuin sanomaan. - Ei sinun tarvii nyt sanoa mitään, odotan kyllä. Mieti rauhassa, hän sanoi hymyillen hennosti. Miten olet nuin rohkea? vastasin kysymyksellä. - Olen tullut siihen lopputulokseen, että kun sanoo asiat suoraan niin tulee paras lopputulos, hän vastasi. Hymyillen vastasin, voitko antaa numerosi niin laitan sinulle ehkä viestiä? 
Tottakai, kuului vastaus.  

         Olin miettinyt monta päivää, laitanko hänelle viestiä vai en. Päädyin siihen, että laitan. 

Muistan elävästi hetken, kun kirjoitin viestin. Sen jälkeen en pystynyt oikein keskittyä muuhun kuin odottamaan vastausta. Kohta kuulin kilahduksen ja sydän pamppaillen luin viestin. Muutaman viikon viestittelyn jälkeen tuntui kuin olisimme tunteneet aina ja hän laittoi viestiä: '' En ole pitkään aikaan ollut näin onnellinen. Suostutko jos kysyn: ruetaanko seurustelemaan?''  

 ''Katson sinua silmiin ja hymyni on aidompaa kuin pitkään aikaan. Kaappaat minut halaukseen ja voisin jäädä siihen ikuisiksi ajoiksi: tässä on hyvä olla. Tunnen suojelevat kätesi ympärillä ja hymyilet minulle, pakahdun onnesta.'' Tuona tammikuisena iltana en olisi voinut olla onnellisempi, tyttö miettii. He näkivät ensimmäisen kerran pariskuntana. Kiertelivät kauppoja ja kävivät kahvilla rauhassa istuskellen. Tutustumisen hetket olivat täynnä onnellisuutta, enkä vieläkään ymmärrä miten se kävi nuin. Miten se voi tapahtua kuin sadussa?  

Kaikki nuo hetket nostavat tytön huulille aidon hymyn ja onnellisuuden. Hän havahtui tähän hetkeen, kun kuuli kolinaa rappusista. - Huhuu, kuka siellä? kysyin. Hän ei ollut äiti, sisko eikä poikaystävä. Poliisi tuli kertomaan surullisia uutisia: Olen pahoillani, poikaystäväsi on joutunut onnettomuuteen. Hän on koomassa sairaalassa, voit käydä katsomassa häntä kun oma vointisi sallii sen ja olet toipunut tästä uutisesta. Mene päivä kerrallaan eteenpäin, kaikki on vielä avoinna. Ei voi tietää, kuinka tässä käy mutta hänellä on hyvät mahdollisuudet toipua kun hän on nuori ja taistelija.  Poliisit ovat ymmärtäväisiä ja rauhoittavat. Mikään mahdollisuus ei ole pois suljettu.  

Katson sinua, makaat sairaalasängyllä ja olet liikkumatta. Joku toinen maailma on vienyt sinut. Otan kädestäsi kiinni ja silmistäni tippuu kyyneleitä: miksi juuri nyt? Istun vieressäsi tunteja, suru ja rakkaus täyttää minut. On ilta ja vierailuaika päättyy, minun täytyy lähteä nukkumaan kotiin. Kun halaan häntä varovasti kuulen yhtäkkiä hänen äänensä jostain ja hänen hahmo näkyy edessäni: ''Amanda rakas, olen pahoillani siitä mitä joudut vuokseni kestämään. Tulen takaisin, jos se on mahdollista. Paljon halauksia sinulle, minä pärjään kyllä. En tule ikinä unohtamaan sinun kanssa kokemiani hetkiä.'' Jähmetyn paikalleni kunnes ymmärrän mitä juuri tapahtui. Kyyneleet täyttävät silmät, hän ei ansaitse lähteä nuin.  

Kolme pitkää viikkoa myöhemmin makaan jälleen sängyllä miettimässä meidän hetkiä, kun ovi avautuu ja halaat minua niin lujaa ja turvallisen tuntuisesti että aika voisi pysähtyä loppuajoiksi. Tämä tarina loppuu kyyneliin, onnen kyyneliin. 



Ps. Kertokaa mitä mieltä ootte! Tämmösiä jatkossakin  vai jätänkö nää niille joilla se kirjotus on hallussa vähän paremmin, haha. :D Kuvat on arkistojen kätköstä, kun en saanut tähän paremmin sopivaa materiaalia. 
Nyt kuitenkin ihanaa sunnuntain jatkoa. ♥ 
Tän illan vietän ilman että luen blogeja, kun haluan kokeilla pystynkö siihen joten palaan aamulla lukemaan uudet postaukset ja niineespäin. 
Pps. Muut tekstit hävis jonnekin, niin piti julkaista tämä jonka onnistuin löytämään!